Tämä teksti on toisenlainen, tämä on muisto. Kipeän kirpaiseva muisto, mutta samalla kaunis ja herkkä. Samalla tämä on osoitus siitä, ettemme unohdu, vaikka olemmekin jonain päivänä poissa.
Nyt on kulunut jo nelisen vuotta siitä hetkestä, kun lähdit ikuiselle matkallesi. Toivon hartaasti, että sait siitä jotain, kun olin siinä läsnä, kun elämäsi päättyi. Se oli elämäni pelottavin kokemus ja samalla olen vuosien varrella liittänyt sen yhtä järisyttäväksi kokemukseksi, kuin lapsen syntyminen maailmaan.
Minä jäin kaipaamaan jotain sellaista, mitä vielä ei ollut olemassa, mutta tajusin myös niiden viikkojen varrella, ettei sitä koskaan tulisikaan. Sinä lähtisit ja me muut jäämme kaipaamaan, mutta jatkamme matkaamme tällä planeetalla. Meille kaikille käy lopulta niin kuin sinulle, me kuolemme ja vain muistot jäävät. Ne arvokkaat muistot, joita ei ehkä edes aika haalista.
Pihalla pihlaja, jonka istutin sinun muistollesi, kasvaa ja vahvistuu vuosi vuodelta. Ja pihlaja siksi, että se oli sinun puuhoroskooppisi puu. Samalla se jotenkin todellakin kuvasi sinua kauniisti.
Pihalla kasvaa edelleen myös ruusu, se, jonka kesän viimeinen kukka avautui sinä päivänä kun kuolit. Lajikin oli kuin suunniteltu siihen, mitä merkitsee nyt minulle, eli Peace. Värit olivat sinun lempivärejäsi. Vaikka tiedän sen olevan sattumaa, kun puhkesi kukkaan tuota päivänä, mutta minulle se jäi kuin jäähyväisiksi sinusta, sinä käsittämättömän kirkkaana syyspäivänä.
Kaipaan sinua ja räiskyvää, elämäniloista huumoriasi. Mutta samalla huomaan päässeeni jotenkin jo eteenpäin siitä kirkkaasti syksyisestä päivästä, kun lähdit ja huomaan hiljaa hymyileväni sen päivän muistoille, hellän haikeasti tosin.
Tämän kuvan otin sinä iltana, kun sinä poistuit tästä maailmasta. Tämä on sinulle omistettu aina. Ja kun tuo kukkii, muistan sinut.
